Esteettömyyden ajatusmaailma ja arjen todellisuus

Nykyisin hyvin yleistä on, että puhutaan tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta sen tarkemmin erittelemättä mitä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus oikeastaan tarkoittavat kahvipöytäkeskustelujen ulkopuolella. Onko yhdenvertaisuutta esimerkiksi se, että jokaisen tulisi luoda itse oma todellisuutensa ja pärjätä niillä korteilla, jotka on elämässään saanut? 

Ensi alkuun edellä sanottu tuntuisi varmasti ongelmattomalta ajatukselta sillä voisimmehan ajatella, että yhdenvertaisuutta on se, että jokainen ponnistelee omien kykyjensä puitteissa ja saavutukset ovat siten oikeudenmukaiset.

Arkielämässä kuuleekin, edellä sanottuun viitaten, usein että yhdenvertaisuutta on nimenomaan se, että ketään ei syrjitä tai kenenkään osallistumista ei suosita antamalla hänelle tiettyjä apuvälineitä suoritukseen. Ironista kuitenkin on, että kun puhutaan suosimisesta tai syrjinnästä kovinkaan monesti ei tarkoiteta välttämättä heitä, jotka ovat elämässään ikään kuin yhteiskunnan odotushuoneessa: usein arjen tasa-arvo ja syrjintäpuhe ei nimittäin edes tavoita jollain tapaa vammautuneita tai esteellisyydestä kärsiviä kuin alaviitteen muodossa. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus onkin hyvin monesti tulkittavissa, yleisen  keskustelun perusteella, yhteiskunnan normit ja kriteerit täyttävien ihmisten yhdenvertaisuudeksi ja sen puolesta kamppailuksi.

Esteettömyyden kannalta edellä mainittu asetelma muodostaa haasteellisen ongelmakentän, mutta tilanne ei kuitenkaan ole toivoton. Itseasiassa nykyisin voidaan katsoa, että asiat ovat hyvin hitaasti menossa kulttuurissamme jopa parempaan suuntaan, kun uudenlaista tekniikkaa ja esimerkiksi uusia tapoja rakentaa entistä parempia asumiskokonaisuuksia alkaa hiljalleen ilmestyä. 

Kehitys on kuitenkin vielä valitettavan hidasta, sillä esteettömyyden ajatusmaailma ja ihmisten arki eivät vielä riittävästi kohtaa tai, toisin sanoen, jaa samaa kokemusmaailmaa. Nykyisin esimerkiksi on vielä normaalia, jos asutaan kerrostalossa, jossa on vain portaita; hissit ja automaatio ovat monesti luksusta tai palveluja niitä pakosti tarvitseville. Asiat voisivat kuitenkin olla toisinkin, sillä ei ole mitenkään häpeällistä myöntää, että olisi paljon mukavampaa jos olisi  esimerkiksi enemmän hissejä tai taloon sisältyisi jo lähtökohtaisesti erilaisia arkielämää helpottavia ratkaisuja, jotka tekisivät asuinympäristöstä sijoituksen, jossa voisi elää periaatteessa elämänsä loppuun asti ilman pelkoa vanhuuden vaivojen haitoista.

Arjen todellisuus ei kuitenkaan tänään näytä olevan vielä sillä tasolla, että esteettömyys nähtäisiin laajasti kaikkien etuna. Asiat kuitenkin muuttuvat onneksi hyvinkin nopeasti ja jos maailman globalisoitumisesta ja pienenemisestä haluaa jotain hyvää hakea niin voidaan ainakin todeta, että erilaisten ajatustapojenkirjo tulee jatkossakin lisääntymään elämänpiirissämme. Henkilökohtaisesti toivon, että myös esteettömyyttä kannustavat ja ylläpitävät ajatusmaailmat ja puhetavat kukoistaisivat paremmin tulevaisuudessa sillä esteettömyys ei todellakaan ole määrärahojen tuhlaamista tai tuottavuuden haaskaamista. Esteettömyys on sitä vastoin tulkintani mukaan jokaisen elämää helpottava perusoikeus, joka voi lisätä ihmisten tyytyväisyyttä ja tuottavuutta tämän ajan vaativassa arjessa.

Kirjoittaja: JJ Posti

Kirjoittaja on Esteettömyysyhdistys ry:n puheenjohtaja ja yhteiskuntatieteilijä. 

Tämä teksti ei edusta minkään yhdistyksen virallista kantaa vaan on kirjoitettu yksityishenkilönä.